Ääriliikkeet Suomessa 2013

Koskapa aihe on kauheasti pinnalla, ajattelinpas naputella teille lukijoille pienen yleiskatsauksen siitä että mitä nämä mystiset ääriliikkeet oikein ovat. Määrittelykysymykset ensin: tämän tekstin kontekstissa ääriliike tarkoittaa militanttia liikettä joka on valmis muuhunkin kuin pelkkään puheeseen.

Jaetaan liikkeet kahtia heti ensi alkuun, koska Suomessa nimittäin toimii suomalaislähtöisiä liikkeitä joiden tavoitteet on saavutettavissa Suomella toimimassa ja niiden lisäksi toimii ulkomaalaisia toimijoita, joiden toiminta taas ei suuntaudu niinkään Suomen alueelle.

Suomen Vastarintaliike on liike josta olen nyt joutunut kirjoittamaan useamman kerran enkä viitsi toistaa itseäni, joten siitä kiinnostunut voi lukea aiheesta täältä tai täältä. Suomen Vastarintaliikkeen ohella Suomessa toimii skinheadorganisaatioita eri nimien alla, mutta keskimäärin suomalaisen skinheadliikkeen valmius tehdä mitään vakavastiotettavaa on ollut varsin alhainen. Katuväkivalta on yhteiskunnalle ongelmallista muttei mikään turvallisuusuhka valtiollisella tasolla.

Poliittisen kartan toiselta puolen löytyy jokunen anarkisti jotka ottivat 2011 vastuun räjähtämättömästä pommista Pasilan poliisiasemalla sekä junanohjauslaitteistokaapin tuhopoltosta. Huomionarvoisinta tässä lienee se että vuoden 2011 jälkeen näistä toimijoista ei ole kuulunut mitään mutta poliisi ei ilmeisesti ole myöskään ole saanut tekijöitä kiinni. Myöhemmin sattunut poliisiautojen polttaminen saattaa liittyä samoihin tekijöihin, mutta siitä ei kukaan ole ottanut vastuuta.

Normaalin vasemmisto-oikeistojaon ulkopuolelta löytyy Eläinten Vapautusrintama joka tunnetaan lähinnä turkistarhaiskuista. EVR on luokittelun kannalta hieman ongelmallinen koska se on kansainvälinen järjestö joka kuitenkin toimii Suomessa aika lailla eksklusiivisesti suomalaisin voimin ja suomalaista eläintuotantoa vastaan.

Pieniä on silakat joulukaloiksi, sanoisi. Ottaen huomioon sen että näistä organisaatioista ainoastaan SVL on tehnyt henkilövahinkoja aiheuttaneita aktioita, Suomessa todellakin ääriliiketoiminta on hyvin vähäistä. Tietty huomioarvo on myös siinä että perinteistä militanttia äärivasemmistoa Suomessa ei ole lainkaan eikä historiallisestikaan ole ollut. Kaikista ääriliikkeistä varmasti eniten huomiota mediassa viimeisen 20 vuoden aikana on saanut EVR.

Entäs sitten ne ulkomaalaiset liikkeet Suomessa? Se taas menee äärimmäisen epämääräiseksi johtuen siitä että paikkaansapitävää tietoa on hyvin vähän. Se tiedetään että erilaiset ääriryhmät kuten esimerkiksi somalialainen Al-Shabaab on saanut rahaa Suomesta, mutta ei löydy varsinaisesti mitään syytä luulla että kansainvälisesti toimivat ryhmät yrittäisivät sen enempää etabloitua Suomeen. Lähtökohtaisesti pitäisikin tarkastella tämäntyyppistä toimintaa enemmän yksilö- kuin organisaatiotasolla, koska aika varmasti lähestulkoon jokainen ääriryhmä maailmassa on joskus saanut jonkinlaista tukea Suomen asukkaalta, mutta siitä ei pidä vetää mitään kauhean pitkälle meneviä johtopäätöksiä.

Suomi ei ole kohde kansainväliselle terrorismille tällä hetkellä eikä huomennakaan. Riippuen toki siitä millaista ulkopolitiikkaa tulevaisuudessa harjoitetaan, Suomesta voi tulla joskus kohde, mutta en pitäisi sitä minään vakavastiotettavana huolenaiheena.

Äärioikeisto Suomessa-kirja julkaistu

Olen pariin otteeseen kirjoitellut äärioikeistosta tässä blogissa, ja ne kirjoitukset löytyvätkin täältä ja täältä.

Mikael Brunila, Li Andersson ja Dan Koivulaakso kirjoittivat tänä vuonna kirjan Äärioikeisto Suomessa, joka toimii kohtuullisen hyvänä katsauksena niihin liikkeisiin joista olen kirjoitellut itsekin. Tiedän että monet yrittävät leimata kirjoittajia jonkinlaisiksi äärivasemmistolaisiksi jotka pyrkivät mustamaalaamaan vastustajiaan mutta lyhyesti sanottuna, näin ei ole. Olenkin jo törmännyt äärioikeistolaisiin jotka yrittävät kieltää kirjan väitteet tällä tekosyyllä. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.

Kirjan viite- ja lähdeluettelot ovat moittimattoman tarkkoja ja se ei sisällä mitään löysää spekulaatiota vaan hyvin kaunistelemattoman kuvan Suomen äärioikeistosta. Suomen Vastarintaliike, joka on omasta mielestäni merkittävin turvallisuusuhka poliittisen väkivallan saralla, on kirjassa käsitelty äärimmäisen hyvin ja kattavasti. En ala toistamaan itseäni sen enempää mitä Vastarintaliikkeeseen tulee.

Eräs uusista liikkeistä joka kirjassa esitellään on nimeltään Finnish Defense League. FDL yrittää kopioida brittiläisen English Defense Leaguen toimintamalleja, mutta näyttäisi lähinnä siltä että liikkeen toiminta on jäänyt sille tasolle että se keskittyy äpyttämään Facebookissa vasemmistoliittolaisille ja tappelemaan muun laitapopulistiskenen kanssa.

Jos aihe kiinnostaa, niin suosittelen tutustumaan tähän kirjaan. Turvallisuusalallekin sillä on oma käyttönsä: kannattaa tuntea vastapuoli.

Jyrki Katainen, puukkomies ja turvallisuus

Ajattelin alunperin etten kirjoittaisi koko aiheesta mitään koska käytännössä tuo parin päivän takainen juttu siitä miten Kataista uhattiin veitsellä ei ole kauhean kiinnostava, erityisesti nyt kun näyttäisi siltä että kyseessä oli enemmänkin jonkinasteinen protesti kuin todellinen yritys väkivaltaan.

Olen ilahtunut siitä, miten sekä Katainen että Valtioneuvoston turvallisuusjohtaja Härkönen ovat reagoineet aika lailla asianmukaisella tavalla. Jos pitäisin esitelmää aiheesta, sanoisin että aikuisella tavalla toimittu: ei ylireagoida, ei alireagoida.

Härkösen kommenteista näkyy myös tietty tyytyväisyys siitä että turvamiehet hoiti hommansa ja se hänelle sallittakoon. Turhan usein näkyy äkkitilanteissa sitä että turvahenkilökunta hyytyy totaalisesti. Itse olin sellaista todistamassa viime kesän Helsinki Priden aikaan, missä vapaaehtoinen järjestyksenvalvoja oli ilmeisesti jäätynyt täysin kun joku satunnainen natsi ryhtyi heittelemään munia. Securitaksen järjestyksenvalvojat hoitivatkin kiinnioton ja järjestyshäiriö oli ohi hyvin nopeasti. Härkösellä on siis syytä olla tyytyväinen siihen että järjestelyt toimivat.

Tapahtuma olikin siis epätapahtuma: todennäköisesti mitään todellista uhkaa ei oikeastaan ollutkaan, turvamiehet hoiti hommansa, Katainen ei säikkynyt kovinkaan vakavasti ja tilanne oli ohi nopeasti. Mitä me tästä sitten opimme?

Pari yhteiskunnallista pointtia ensin ja sitten turvallisuuspointti. Jotkut on jeesustelleet sillä että miten tällaista voi Suomessa tapahtua ja voi oi niin kauheeta ja kyllä puhumalla pitää selvittää asiat. No, yhteiskunnallista pahoinvointia on ja sitä on paljon, silloin tällaista kerta kaikkiaan nyt vaan tapahtuu.

On äärimmäisen hyvä että tavallinen kansa pääsee pääministerin lähelle, vaikka siinä aina riskinsä onkin. Amerikkalaismallinen puolihysteerinen Secret Service ei ole sitä mitä Suomeen halutaan. Ehkäpä jopa se että poliitikkojen kanssa pääsee puheisiin ehkäisee sitä että herää halut tehdä väkivaltaa?

Turvallisuuspointti viimeiseksi koska sehän on minun alaani ainakin viimeksi kun tarkistin. Olen huomannut että muutama kontrollialalla toimiva on miettinyt että miten vaarallinen tilanne olisi voinut olla kyseessä ja plaa plaa plaa. Pelon lietsominen kannattaa ainoastaan silloin jos on myyntimies, tavallisen kenttätyöntekijän ei kannata sitä tehdä. Ja jos nyt kuitenkin jätettäisiin pelon lietsominen väliin, koska se on järjetöntä ja haitallista.

Sillä ei ole mitään väliä että miten vaarallinen tilanne olisi voinut olla kyseessä, koska turvamies olisi toiminut täysin samoin riippumatta tekijän todellisista aikeista. Turvallisuuspuoli toimi.

P.S. Pitäisi ryhtyä kuvittamaan blogia enemmän, nämä tekstiseinät on vähän tylsiä.

Turvallisuuden ja toimintavapauden suhde

Yksi asia johon olen törmännyt aina silloin tällöin kun puhutaan turvallisuudesta esimerkiksi poliittisessa toiminnassa, on se että aina toimeksiantajan ja turvallisuusammattilaisen näkemykset ei kohtaa. Nimittäin, kun vaikka poliittinen järjestö hankkii ulkopuoliselta turvallisuusosaamista, menee sukset monesti ristiin.

Turvallisuusihminen ajattelee vain turvallisuutta, ellei muuta käsketä ajattelemaan. Ja hyvä niin, koska siitähän turvallisuusihminen palkkansa saa. Ongelmaksi sitten muodostuu helposti se että järjestötoiminnassa on omat lainalaisuutensa koska poliittisen järjestön päätehtävä on yhteiskuntavaikuttaminen. Yhteiskuntavaikuttamista ei voi tehdä ilman toimintavapautta.

Turvallisuuskysymykset vaikuttavat aina toimintavapauteen tavalla tai toisella, koska riskien vähentäminen tarkoittaa aina sitä että jotkut vanhat tavat toimia jäävät pois käytöstä. Se voi olla niin yksinkertainen asia kuin että toimiston ovea ryhdytään päiväsaikaankin pitämään lukossa, mistä seuraa ylimääräistä juoksemista ja etukäteissuunnittelua vierailijoiden varalta. Tai että aiemmin avoimia tilaisuuksia järjestetäänkin nyt kutsuvieraspohjalta.

Turvallisuusasiantuntijan pitääkin osata tunnistaa että missä kohtaa pitää tehdä kompromisseja, jotta asiakastahon oma toiminta ei häiriinny turvallisuustoiminnan takia liikaa. Se vaatii ammattitaitoa, kykyä kuunnella asiakasta ja tehdä kompromisseja. Kenttätyön kannalta se vaatii kykyä ottaa huomioon muuttuvat tilanteet sekä paljon improvisointitaitoa.

Syy siihen, että miksi pitää olla valmis jopa laskemaan turvallisuustasoa, on yksinkertainen. Asiakkaan olemassaolo ei ole itsestäänselvyys: Asiakas haluaa tehdä jotain, kuten esimerkiksi yhteiskuntavaikuttamista. Yhteiskuntavaikuttamista ei voi tehdä sulkeutumalla lukittujen ovien, panssarilasien ja turvamiesten taakse. Poliittisen järjestön pitää säilyttää toiminnassaan tietty avoimuus ja lähestyttävyys. Turvallisuusasiantuntijan tarvitsee tuntea uhkakuvat ja nimenomaan ne todelliset uhkakuvat, että voidaan hakea ratkaisuja jotka tukee asiakkaan toimintaa eikä aiheuta asiakkaalle turhaa harmia.