Yksityisetsivätoiminta Suomessa

Kävin talvella elokuvissa erään sittemmin yrityksemme palvelukseen siirtyneen ystävän kanssa. Elokuva oli Vares: Pahan suudelma. Elokuvan jälkeen seuralaiseni kysyi, onko yksityisetsivän arki nyt sitten tuollaista. Piti kyllä sanoa että ei nyt oikeastaan, vaikka Antti Reinin pukeutumistyyli onkin lähestulkoon allekirjoittaneelta varastettu.

Yhtään  murhaa en ole selvittänyt, eikä kadonneita ole etsitty. Sen sijaan olen istunut autoissa pitkiä tunteja, selannut julkisia asiakirjoja silmät särkien, kävellyt edestakaisin pitkin kaupungin katuja, roikkunut puhelimessa kunnes korvat vuotavat verta ja joskus jopa paljastettukin jotain, on se sitten jonkun ihmisen rankka rikoshistoria tai aviorikos.

Joku joskus sanoi minulle, että nykyään yksityisetsivät noin parinkymmenen ammatinharjoittajan edustuksella ovat Suomen toiseksi pienin ammattikunta. Ammatikseen paimenen ilmoittavia on kolme. Vielä reilut 10 vuotta sitten Suomessa oli parisataa yksityisetsivää, silloin kun ammattia harjoitettiin vielä vuoden 1944 asetuksen perusteella. Itse missasin sen ajan, mutta kuulemma siihen aikaan joka paikkakunnalla oli vähintään yksi viinaanmenevä sekundapoliisi. Avioerolain muuttuessa uskottomuustapauksien tutkinta väheni ja bisnes niiltä osin lakkasi kannattamasta, mikä luonnollisesti vähensi kysyntää.

Käytännön tasolla koko Suomessa taitaa enää olla alle kymmenen yksityisetsiväpalveluita päätoimisesti tarjoavia yrityksiä. Osittain tämä johtuu lakimuutoksista, jotka ovat lisänneet alan valvontaa niin, että yksityisetsivän praktiikka vaatii nykyään muutakin paperisotaa kuin pelkän lääninhallituksen luvan. Yksityisetsivä ei enää nykyään kanna asetta, niin kuin aiempina vuosina monet tekivät. Ala on pienentynyt mutta ammattimaistunut huomattavasti. Päättäväisellä työllä mielikuva viinaanmenevästä sekundapoliisista saadaan karkotettua.

Ja hyvä niin, koska yhäkin yksityisetsivätoimintaa hiukan häpeillään. Jos joku on turvallisuusalan punatukkainen äpärälapsi, on se juuri yksityisetsivä. Vaikka sama laki sääteleekin nykyään yksityisetsivätoimintaa ja vartioimisliiketoimintaa, ei niillä käytännön tasolla ole mitään tekemistä keskenään. Vaikka vartijakortti olisikin lompakossa, yksityisetsivä ei vartijan oikeuksilla tee juuri mitään. Vartijan ja yksityisetsivän ammatit myöskin vaativat keskenään hyvin erilaisia taitoja ja valmiuksia.


Suurin osa vartiointialan yrityksistä ei tarjoa ollenkaan yksityisetsiväpalveluita, vaikka lain puolesta ne niin saisivatkin tehdä. Syy siihen on varsin ilmeinen: turvallisuusala keskimäärin tuottaa massapalvelua, ei asiantuntijapalvelua. Oma konseptimme on nimenomaan asiantuntijapalvelun myyminen, ja mitä tahansa sekundapoliiseista sanotaankin, suurin osa vartioimisalan liikkeistä ei pysty tuottamaan laadukkaita yksityisetsiväpalveluita. Asiantuntijalle ei voi maksaa suorittavan työn tekijän tasoista korvausta, eikä asiantuntijaa saa keikalle halvalla.

Ajat on muuttuneet, toimeksiannot olennaisesti eivät. Itseäni työllistävät yhä hyvin pitkälti yksityishenkilöiden luottamukselliset tutkimukset. Myönnän ihan suoraan että olen rehellisesti rakastunut alaan - niin kuin kentuckylainen yksityisetsivä John Landreth sanoo: "Hienointa tässä on se, että yksityisetsivät ovat siinä suhteessa samanlaisia kuin vampyyrit, että kukaan ei usko niiden olemassaoloon."

-Jussi Marttila