Helsingin Sanomat 10.12: Kuka auttaa, jos ex-puoliso vainoaa?

Helsingin Sanomat nosti tämän teeman taas esille alkuviikosta. Vaikken varsinaisesti ole erikoistunut tämänkaltaisiin tapauksiin, ne kuuluu kuitenkin omankin firman palettiin tarvittaessa. Viimevuotinen Koti kuntoon-kampanjamme yritti hiukan nostaa teemaa esille.

Perusongelma näissä tapauksissahan on se että kuka auttaa, niinkuin artikkelikin kysyy. Artikkeli sivuuttaa taas sen että jos ei rahaa ole, kukaan ei auta. Jos voisin tehdä turvallisuustyötä laskuttamatta, tekisin. Jos olisi kehykset joiden puitteissa voisi auttaa ihmisiä ilman rahantarvetta, tekisin turvallisuustyötä sillä tavoin. Mutta ikävä kyllä niin ei ole.

Minulta kysyttiin joskus että eikö tällaiset työt pitäisi olla valtion ja yhteiskunnan etupeltoa. Ehkä pitäisikin. Tilanne tällä hetkellä on kuitenkin se että paitsi että poliisiviranomaisilta ja sosiaaliviranomaisilta puuttuu resursseja, julkisella puolella ei myöskään ole sitä spesifistä tietotaitoa joka tarvittaisiin. Sitä ongelmaa minä en osaa ratkaista.

Siihen asti kunnes julkisen sektorin resurssiongelmat korjataan, totuus on se että rahaton vainon uhri jää ilman apua. Eikä siihen auta turvatalojen toiminnan lopettaminen.

Jyrki Katainen, puukkomies ja turvallisuus

Ajattelin alunperin etten kirjoittaisi koko aiheesta mitään koska käytännössä tuo parin päivän takainen juttu siitä miten Kataista uhattiin veitsellä ei ole kauhean kiinnostava, erityisesti nyt kun näyttäisi siltä että kyseessä oli enemmänkin jonkinasteinen protesti kuin todellinen yritys väkivaltaan.

Olen ilahtunut siitä, miten sekä Katainen että Valtioneuvoston turvallisuusjohtaja Härkönen ovat reagoineet aika lailla asianmukaisella tavalla. Jos pitäisin esitelmää aiheesta, sanoisin että aikuisella tavalla toimittu: ei ylireagoida, ei alireagoida.

Härkösen kommenteista näkyy myös tietty tyytyväisyys siitä että turvamiehet hoiti hommansa ja se hänelle sallittakoon. Turhan usein näkyy äkkitilanteissa sitä että turvahenkilökunta hyytyy totaalisesti. Itse olin sellaista todistamassa viime kesän Helsinki Priden aikaan, missä vapaaehtoinen järjestyksenvalvoja oli ilmeisesti jäätynyt täysin kun joku satunnainen natsi ryhtyi heittelemään munia. Securitaksen järjestyksenvalvojat hoitivatkin kiinnioton ja järjestyshäiriö oli ohi hyvin nopeasti. Härkösellä on siis syytä olla tyytyväinen siihen että järjestelyt toimivat.

Tapahtuma olikin siis epätapahtuma: todennäköisesti mitään todellista uhkaa ei oikeastaan ollutkaan, turvamiehet hoiti hommansa, Katainen ei säikkynyt kovinkaan vakavasti ja tilanne oli ohi nopeasti. Mitä me tästä sitten opimme?

Pari yhteiskunnallista pointtia ensin ja sitten turvallisuuspointti. Jotkut on jeesustelleet sillä että miten tällaista voi Suomessa tapahtua ja voi oi niin kauheeta ja kyllä puhumalla pitää selvittää asiat. No, yhteiskunnallista pahoinvointia on ja sitä on paljon, silloin tällaista kerta kaikkiaan nyt vaan tapahtuu.

On äärimmäisen hyvä että tavallinen kansa pääsee pääministerin lähelle, vaikka siinä aina riskinsä onkin. Amerikkalaismallinen puolihysteerinen Secret Service ei ole sitä mitä Suomeen halutaan. Ehkäpä jopa se että poliitikkojen kanssa pääsee puheisiin ehkäisee sitä että herää halut tehdä väkivaltaa?

Turvallisuuspointti viimeiseksi koska sehän on minun alaani ainakin viimeksi kun tarkistin. Olen huomannut että muutama kontrollialalla toimiva on miettinyt että miten vaarallinen tilanne olisi voinut olla kyseessä ja plaa plaa plaa. Pelon lietsominen kannattaa ainoastaan silloin jos on myyntimies, tavallisen kenttätyöntekijän ei kannata sitä tehdä. Ja jos nyt kuitenkin jätettäisiin pelon lietsominen väliin, koska se on järjetöntä ja haitallista.

Sillä ei ole mitään väliä että miten vaarallinen tilanne olisi voinut olla kyseessä, koska turvamies olisi toiminut täysin samoin riippumatta tekijän todellisista aikeista. Turvallisuuspuoli toimi.

P.S. Pitäisi ryhtyä kuvittamaan blogia enemmän, nämä tekstiseinät on vähän tylsiä.

Äärioikeisto turvallisuusuhkana, redux

Uusi hyökkäys, tällä kertaa Oulussa. Uhrina oli vasemmistopoliitikko Dan Koivulaakso, joka on kohtuullisen paljon ollut julkisuudessa nimenomaan äärioikeiston vastaisen työn puitteissa.

Kirjoitin viime vuonna blogitekstin äärioikeistosta turvallisuusuhkana, ja ajattelin nyt nostaa esille muutaman pointin jotka ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Niinkuin vuoden 2010 Helsinki Pridessa, tekovälineeksi valittiin sumutin, ja koska poliisin tiedot sanovat että kyseessä ei ole OC- eli pippurisumutin, kyseessä on todennäköisesti jonkinlainen kyynelkaasu. Miksi näin? No, ensinnäkin siitä rankaistaan kohtuullisen kevyesti. Pride-kaasuttajat eivät saaneet erityisen tuntuvia tuomioita vaikka uhreja oli monta kymmentä. Erilaisia sumuttimia on lisäksi helppo saada laittomasti ja ne ovat halpoja.

Odotettava kevyt tuomio helpottaa myös tekijöiden hankkimista iskuja varten.

Mihin tälläisella toiminnalla sitten pyritään? Kyseessä on interdiktiotaktiikka, eli yritetään estää "vastapuolta" harjoittamasta poliittisia oikeuksiaan ja estämään näin yhteiskuntavaikuttaminen. Tällaisten tekojen suunnittelijoiden perspektiivistä on lähestulkoon sama että ammutaanko vastustaja vai pelotellaanko tämä niihin pahasti että tämä pysyy jatkossa kotona ja poissa yhteiskuntavaikuttamista. Tulos on sama, mutta vankilatuomion pituudella on olennainen ero. Pari kuukautta vs. elinkautinen.

(Henkilökohtaisena huomiona mainittakoon että Dan Koivulaakso tuskin jää politiikasta pois tällaisen takia, joten siinä mielessä valitsivat huonon kohteen)

Entä jos saattaa olla tällaisten äärioikeistohöyrypäiden maalitauluna? Ei paniikkia. Tässä kohtaa on tärkeää muistaa se, että tärkein ase heille on pelko. Turvallisuustoiminnan näkökulmasta taas kyse on aivan uudenlaisesta haasteesta: miten kehittää vastauksia näihin uhkiin ja samalla säilytetään täydellinen toimintavapaus poliittisella tasolla sille taholle, joka turvallisuutta kaipaa.

Myytinmurtajat: Erityisturvallisuus ja alan erikoismiehet

Joskus joku kysäisi jossain minulta että mitä pirua se erityisturvallisuus oikein on. Yritän siis tässä antaa kysymykseen jonkinlaisen vastauksen.

Joskus se on itsensätehostamista. Puhutaan erityisturvallisuudesta että oltaisiin vähän erikoisempia ja vähän kovempia kundeja, riippumatta siitä että millaista keikkaa heittää. Se on karu totuus.

Joskus se on sitä että löytyy valmiuksia hankalampiinkin toimeksiantoihin. Tällaisia firmoja on Suomessa suhteellisen harvassa, mutta niitä on. Esimerkkinä voidaan mainita vaikka Barbwire Oy Turusta.

Joskus se tarkoittaa sitä että firmassa on sattumalta erityisosaamista, vaikkapa yksityisen sektorin talousrikostutkintaan.

Mitä se sitten minulle Novemberissä tarkoittaa? No, oma taustani on ennen kaikkea yksityisetsivähommissa. Se on perinteisesti tarkoittanut että ollaan vähän niinkuin turvallisuusalan sekatyömiehiä, vaikka varsinaisesti yksityisetsivätoimeksiannot ovat lähinnä tangentiaalisesti turvallisuusalan hommia. On tarvinnut opetella kaikenlaista, tehdä kaikenlaista ja siinä on sitten kertynyt nippu valmiuksia erilaisiin tehtäviin. Vaikka uhkakuva-analyysi voisi olla hyvä esimerkki. Se ei ole varsinaisesti mitään rakettitiedettä, mutta siinä pitää olla jonkinlaiset pohjatiedot että osaa rakentaa asiakkaalle esitelmän siitä että mihin pitäisi varautua. Niinkuin laulussa sanotaan, sinun täytyy tietää kaikki. On tarvinnut lukea rikos- ja prosessioikeutta jonkun verran, on pitänyt perehtyä siihen että mistä tietoa saa ja on tarvinnut opetella pysymään hereillä pitkillä työkeikoilla.

Olen viime aikoina jopa joutunut tutustumaan henkivartiointityöhön, mikä on olennaisesti vähemmän loistokasta kuin mitä luulisi. Dyneemaliivit hiostaa, tylsyys on murskaava ja kahvi pistää vatsan sekaisin. Plus jos sanoo tekevänsä henkivartijan töitä, kaikki pitää joko hulluna tai muuten vaan tyhmänä. Alalla ei taida olla kauhean hyvää mainetta.

Mutta, ei se että minä teen erityisturvallisuustöitä tee minusta sen kovempaa jätkää. Se on aika tärkeä pitää mielessä. Ei minua erota päivittäistavarakaupan iltavuoron vartijasta mikään muu kuin se että uhkatilanteet töissä on vähemmän todennäköisiä, noin keskimäärin.